Torstai 1.2.2018 klo 11:08 - Helinä Häkkänen-Nyholm Monelle naiselle on vaikeaa kuvitella itselle tapahtuvaksi mitään kauheampaa kuin tulla raiskatuksi. Raiskaus vaikuttaa uhrin elämään monin tavoin ja se ilmenee esimerkiksi informaation prosessoinnin muutoksina kognitiivisissa, emotionaalisissa ja neurofysiologisissa toiminnoissa. Traumaattisena kokemuksena se usein aiheuttaa käytännön elämässä lisääntynyttä ylivireyttä ja mieleen pakonomaisesti tunkevia ajatuksia, tunteita ja kehollisia tuntemuksia, jotka johtavat esimerkiksi paniikkikohtauksiin, keskittymisvaikeuksiin, pelokkuuteen ja univaikeuksiin, sekä tapahtumasta muistuttavien asioiden välttämistä, mikä voi johtaa lisääntyneeseen päihteiden käyttöön ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Moni kokee menettäneensä raiskauksen myötä ihmisarvonsa, oman elämänsä kontrollin ja luottamuksensa muihin ihmisiin, ja huomattava osa uhreista sairastuu myös traumaperäiseen stressihäiriöön. #MeToo-kampanja on tehnyt hyvin näkyväksi sen, että seksuaalisesta väkivallasta on ollut vaikea puhua. Julkisuuteen on Suomessa ja ulkomailla tullut joukko naisia, jotka ovat kertoneet nimillä useitakin vuosia sitten kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu suomalainen tutkimus osoitti, että vain kymmenen prosenttia raiskauksen kokeneista naisista haki apua terveyspalveluista, ja että naisista, jotka olivat kokeneet seksiin pakottamisen, yli neljännes ei ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa (1). Tänään on toivottavasti toisin. Matala kynnys puhua kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta on erityisen tärkeää psyykkisen toipumisen kannalta, koska tutkimukset osoittavat, että puhumattomuus traumasta, tunteiden kieltämispyrkimys ja tapahtuneeseen liittyvien muistojen vältteleminen ennustavat mielenterveyshäiriöitä ja lisääntynyttä psyykkistä oireilua (2). Tästä johtuen on tärkeää, että seksuaalisen väkivallan aiheuttamien psyykkisten oireiden hoidosta annettu tieto on oikeaa. Vallitseva tieto jonkin traumaattisen kokemuksen aiheuttamien psyykkisten oireiden hoidosta ja erityisesti sen kestosta ja siitä aiheutuvista kuluista vaikuttaa ihmisen haluun ja mahdollisuuksiin hakeutua hoidon piiriin. Julkisuudessakin usein nähty ja kuultu yleinen käsitys tuntuu olevan se, että raiskaustrauman hoito edellyttää aina useiden vuosien psykoterapiaa. Tämä ei yksittäisen raiskaustrauman osalta pidä paikkaansa. Tilanne on uhrin asianmukaisen hoidon ja psykoterapeutin etiikan näkökulmasta selkeä, kun oivalletaan, että nykyisten lyhytterapioiden tekniikoiden avulla tehokas ja pysyvä hoitotulos voidaan saavuttaa jo muutamalla käyntikerralla. Psykoterapian tarkoituksena on hoitaa trauman aiheuttaneiden psykiatristen häiriöiden oireita ja palauttaa traumaa edeltänyt tasapainotila (3). Tämä ei edellytä useiden kymmenien tuntien keskustelemista tapahtuneesta, vaan hoidon keskittämistä kokemuksen herättämiin oireisiin eli ns. traumafokusoitua psykoterapiaa. Käypä hoito -suosituksen mukaisia psykoterapiahoitoja pitkäkestoiseen traumaperäiseen stressihäiriöön ovat traumakeskeinen käyttäytymispsykoterapia ja EMDR-psykoterapia eli ns. silmänliikkeillä pois herkistäminen ja uudelleen prosessointi (Eye movement desensitization and reprocessing). Eettisesti valveutunut terveydenhuollon ammattilainen ohjaa raiskaustraumasta kärsivän potilaansa vaikuttaviksi todettujen psykoterapiahoitojen piiriin. Tutkimus EMDR-hoidon tuloksellisuudesta yksittäisen raiskauksen kokeneiden naisten hoidossa osoittaa, että 90 %:lla henkilöistä post-traumaattisen stressihäiriön oireet saadaan hoidettua pois kolmella käyntikerralla (4). EMDR-terapia aiheuttaa ihmisen informaation prosessointijärjestelmässä muutoksia, jotka edistävät trauman kognitiivis-emotionaalista uudelleenprosessointia ja sitä kautta psyykkisistä oireista vapautumista. Tyypillisintä on, että kokemuksen selitysmalli ja tulkinta suhteessa itseen muuttuu ajatuksesta ”Olen vaarassa” ajatukseen ”Selvisin siitä”. Yleistä on myös se, että se seksuaalitraumoihin usein liitetty kielteinen uskomus itsestä, joka tyypillisesti liittyy itsesyytöksiin (esim. ”Se oli minun syytäni”), työstetään neutraaliksi ja korvataan realistisemmalla ja myönteisemmällä uskomuksella (esim. ”Se ei ollut minun syytäni”). EMDR-terapia vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Yleisellä tasolla voidaankin todeta, ettei seksuaalisen väkivallan uhrin psyykkistä toipumista ja hyvinvointia edistä se, että hänelle kerrotaan, että hän on tapahtuneen johdosta useiden vuosien psykoterapian tarpeessa, koska näin ei suinkaan aina ole. Tällainen ajatus ei nähdäkseni myöskään edistä sitä, että seksuaalista väkivaltaa kokenut henkilö tekisi rikosilmoitusta asiasta, tai että hän uskoisi suoriutuvansa oikeudessa kuulemisesta hyvin. Jokaisessa sairaudessa potilaalle helpottava tieto on se, että hoito kestää uskottua lyhyemmän ajan. Seksuaalista väkivaltaa koskevien tapausten yhteydessä tämän tiedon aikaansaama helpotus yhdessä tai erikseen EMDR-hoidon kanssa edesauttaa myös tekijän saattamista rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tekstissä käytetyt lähteet ja linkkejä

1. Heiskanen, M. P. (1998). Usko, toivo, hakkaus – Kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Helsinki: Tilastokeskus.
2. Punamäki, R-L, & Ylikomi, R. (2007). Raiskaustrauma I: Raiskauksen kokeminen altistaa psyykkisille ongelmille. Suomen Lääkärilehti 8, 757-761.
3. Ylikomi, R., & Punamäki, R-L. (2007). Raiskaustrauma II: Raiskauksen uhrin psyykkinen akuuttihoito ja hoitopolun rakentaminen. Suomen Lääkärilehti 9, 877-883.
4. Rothbaum, B. O. (1997). A controlled study of eye movement desensitization and reprocessing in the treatment of post-traumatic stress disordered sexual assault victims. Bulletin of the Menninger Clinic 61, 317-334.
5. Lisätietoja EMDR-menetelmästä: www.emdr.fi