Tiistai 27.3.2018 klo 11:28 - Jan-Olof Nyholm Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lain uudistaminen on sisältynyt pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan. Hallituksen esityksen muotoon kirjoitettu oikeusministeriön työryhmän mietintö on julkaistu (Oikeusministeriön julkaisu 47/2017). Hallituksen esitys on eduskunnan tiedotteen mukaan tarkoitus antaa eduskunnalle kevätistuntokaudella 2018. Huoltolain uudistamista koskeva mietintö nostattaa kysymyksiä luonnollisesti erityisesti niissä toimijoissa, jotka työnsä puolesta ovat päivittäin lain kanssa tekemisissä. Ensimmäinen asia, mihin meidän toimistossamme kiinnitettiin huomiota, on kysymys siitä, missä määrin ja miten 12-vuotiaan lapsen mielipiteen halutaan tulevaisuudessa vaikuttavan hänen huolto- ja tapaamisoikeuttaan koskevan asian lopputulokseen. Lapsen mielipiteen huomioimiseen velvoittavat kansallinen lainsäädäntö ja maatamme sitovat eri kansanväliset lapsi- ja ihmisoikeussopimukset. Nykyisessä lainsäädännössä tilanne on se, että 12-vuotias lapsi ei päätä asumisestaan ja oikeudestaan tavata toista vanhempaansa huoltolain perusteella. Tämän on myös korkein oikeus vahvistanut ennakkopäätöksessään. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska täytäntöönpanolain 2§:n mukaan täytäntöönpanoon ei saa ryhtyä vastoin lapsen tahtoa, mikäli kyseessä oleva lapsi on yli 12-vuotias. Tämä ns. 12 vuoden sääntö on näkemykseni mukaan varsin hyvin huoltoriidassa osallisina olevien vanhempien tiedossa, ja aivan liian monessa tapauksessa se on myös tehty lapselle tiettäväksi erityisesti silloin, kun vanhempi pyrkii estämään lapsen luonapitojaksot toisen vanhemman luona. Valitettavasti myös oikeuskäytännössä on huoltoa koskevissa päätöksissä alettu ikään kuin hyväksymään tämä lain ristiriita ja nostettu kädet pystyyn, vaikka selvästi on nähtävissä, että päätöksen myötä on mitä ilmeisintä, että lapsen oikeus molempiin vanhempiin ei tulevaisuudessa tule toteutumaan. Alle on kuvattu muutamia tapausesimerkkejä yleisellä tasolla tilanteen havainnollistamiseksi: Kaikki neljä lasta asuivat vanhemman A luona siten kuin he olivat asuneet koko elämänsä. Lapset tapasivat vanhempaa B säännöllisesti. Kun esikoinen täytti 12 vuotta, käytti B kovaa painostusta häneen ja pyrki vaikuttamaan voimakkaasti siihen, ettei lapsi enää palaisi A:n luokse. Samalla hän laittoi käräjäoikeuteen vireille hakemuksen lapsen asumisen siirtämisestä ja saikin tätä koskevan myönteisen väliaikaismääräyksen. Käsittelyn aikana toiseksi vanhin lapsi täytti 12 vuotta, minkä jälkeen B välittömästi jätti myös tämän lapsen asumisen siirtoa koskevan hakemuksen käräjäoikeudelle. Asiassa tehdyissä haastatteluissa kävikin ilmi, että B näki asian niin, että ”lasten tulee saada päättää missä hän asuu, kun hän täyttää 12 vuotta” ja tarkoitus oli tällä tavalla siirtää jokainen lapsi yksi kerrallaan hänen luokse asumaan. Vanhemmat C ja D olivat eronneet, kun heidän lapsensa oli kaksivuotias, ja lapsi jäi asumaan C:n luokse. D vaati tuolloin lapsen asumista itselleen, mutta pyyntö hylättiin. D laittoi asian uudelleen vireille kuusi kuukautta edellisen päätöksen hylkäämisestä, mutta ei saanut siihen toivomaansa muutosta. Seuravan kerran D laittoi uuden hakemuksen vireille neljä vuotta myöhemmin, ja taas sama lopputulos. Selvityksissä todettiin, että D oli pyrkinyt vaikuttamaan lapsen mielipiteeseen. Kun lapsi täytti 12 vuotta, hän ei kesäloman jälkeen palannut lainkaan C:n luokse. D väitti, että lapsi ei halunnut sitä, ja kuultaessa myös lapsi toisti D:n aikaisemmin esittämiä C:hen liittyviä kielteisiä asioita. Tämän seurauksena C haki täytäntöönpanoa ja D lapsen asumisen siirtoa. C:n täytäntöönpanohakemus hylättiin sillä perusteella, että lapsi oli täyttänyt 12 vuotta. D:n asumista koskeva hakemus hyväksyttiin sillä perusteella, että lapsen mielipide vaikutti asiaan, eikä lasta saataisi pakolla muuttamaan takaisin C:n luokse. Päätöksen jälkeen lapsi ei ole tavannut enää lainkaan C:tä. E ei ollut moneen vuoteen tavannut lapsiaan, jotka erossa määrättiin ensiksi asumaan hänelle, mutta sittemmin F otti heidät asumaan luokseen. Asuminen siirrettiin F:lle, jonka jälkeen E ei enää tavannut lapsiaan. E haki vuosien kuluttua asumisen siirtoa, koska lasten välit E:hen ja hänen puolensa sukulaisiin olivat täysin katki. Oikeus totesi tilanteen, mutta katsoi, että yli 12-vuotiaiden lasten mielipide tuli ottaa huomioon, ja hakemus hylättiin. Lukuisia ovat ne tapaukset, joissa lapsen ja vanhemman tapaamiset ovat vuosikausia olleet hankalia, koska toinen vanhempi ei tue lapsen suhdetta toiseen vanhempaan, joko olemalla passiivinen tai vaikuttamalla aktiivisesti siihen, että suhde katkeaa tai hankaloituu. Lähes säännönmukaisesti näissä tapauksissa nousee esiin se, että lapsi ei vanhemman mukaan halua tavata toista vanhempaansa, ja toisaalta myös se, että lapsi itse ja/tai vanhempi alkaa puhumaan, että kun lapsi täyttää 12 vuotta, hän on se, joka asiasta päättää. Tunnusomaista kaikille edellä kuvatuille tapauksille on se, että mitään syytä siihen, miksi lapsi ei haluasi tavata toista vanhempaa, ei nouse esille, tai sitten lapsi toistaa samoja asioita, joita toinen vanhempi tuo esiin toisesta vanhemmasta. En tiedä, onko koskaan aikaisemmin, ennen näiden ilmiöiden esiintuloa, lapsen kehityksessä tunnistettu sellaista piirrettä, että 12-vuotias lapsi luontaisesti kokisi vanhempansa kielteisesti ja haluaisi kokonaan riuhtaista itsensä irti heidän välilleen 12 vuoden ajan kehittyneestä kiintymyssuhteesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että monissa tapauksissa tuomioistuin perustaa ratkaisunsa vanhempien välisessä riidassa 12-vuotiaan tai sitä vanhemman lapsen mielipiteelle. Käytännössä vastuu tästä päätöksestä langetetaan 12-vuotiaan harteille. Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivujen mukaan 12-15-vuotias nuori ”ymmärtää asiat niin kuin ne sanotaan”, ”nuoren mielestä on oikein toimia niin, kuin muut ihmiset odottavat”, ”ajattelu on mustavalkoista ja ehdotonta”, ja ”nuori etsii ja pohtii arvojaan”ⁱ. Mitä meidän ajastamme ja yhteiskunnastamme kertoo se, että tällaisessa kehitysvaiheessa olevan ihmisen vastuulle laitetaan hänen koko elämänsä kestäneen kiintymyssuhteen tulevaisuus? Käsitykseni mukaan tämä on hyvin erikoista, eikä vastaa niitä perusarvoja, joiden varaan lasten oikeuksia koskeva lainsäädäntömme on rakentunut. Näkemykseni on, että olisi tärkeätä poistaa lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta sen 2 §:ssä mainittu viittaus 12 vuoden ikään. Mietinnössä nyt esitetty muutos lapsen mielipiteen merkityksestä ei poista edellä kuvattua käytännössä usein syntyvää ongelmaa. Kun tarkastellaan sitä, miksi aikoinaan tämä 12 vuoden ikäraja on otettu lakiin, voidaan todeta, että lain valmisteluasiakirjoissa (HE 96/1995) asiaa on perusteltu sillä, että tuolloin voimassa olevassa laissa iäksi oli määritelty 15 vuotta, mutta oikeusministeriön tutkimusten perusteella täytäntöönpanon kohteena olleiden lasten ikä oli ollut pääosin 3-6 vuotta ja vain erittäin harvoin täytäntöönpano oli kohdistunut 15 vuotta täyttäneeseen lapseen. Tuolloin kukaan ei osannut arvata, minkä oven tämä lain kohta kaksi vuosikymmentä myöhemmin aukaisisi. Ikärajaa on perusteltu sillä, että sen poistaminen toisi ongelmia käytännön tasolle kun päätöstä laitetaan täytäntöön, mikäli lapsi sitä vastustaa. Perustelu on ymmärrettävä, mutta ei kuitenkaan näkemykseni mukaan niin tärkeä, että sen perusteella lakiin kannattaisi jättää tuota ikärajaa sen aiheuttamien kielteisten vaikutusten vuoksi. Nykyisellään ikärajan sisällyttäminen lakiin aiheuttaa väistämättä sen, että lapsi joutuu vanhemman myötävaikutuksella osalliseksi huoltoriitaan, mitä ei voisi tapahtua, jos tällaista ikärajaa ei olisi määritelty. Ehkä tällöin myös vanhemman vastusteleminen toisen vanhemman myötävaikutuksella vähenisi. Toiseksi voidaan todeta, että vastentahtoisuuden teema nousee esiin aina, kun jokin asia joudutaan panemaan täytäntöön vastoin henkilön tahtoa jonkin suojeltavan oikeushyvän vuoksi. Tämänkaltaiset tapaukset tulee ratkaista tapauskohtaisesti ja tuomioistuimella on ja tulee olla velvollisuus päätöstä tehdessään myös arvioida tätä puolta. Lienee myös niin, että yli 12 vuotta täyttäneen lapsen hyväksi on suoritettava hänen terveytensä kannalta tärkeä lääketieteellinen toimenpide, (esim. leikkaus tai rokotus), vaikka lapsi sitä kuinka vastustaisi. Keskustelussa täytäntöönpanolaista ja lapsen iästä lapsen mielipide ja tahdon huomioon ottaminen on nostettu jalustalle tavalla, joka viittaa siihen, että se olisi tärkeämpi asia kuin lapsen oikeus molempiin vanhempiin. Onko se todella sitä? Haluaako 12-vuotias lapsi todella päättää itse asiasta? Onko tällaista kysymystä tutkittu lasten keskuudessa? Lapsioikeuden perimmäisenä tarkoituksena tulee olla yhteiskunnallisen suojan antaminen lapselle siihen asti, kunnes hän voi päättää omista asioistaan. Lainsäädännössä tämä raja on asetettu eri ikätasolle riippuen asian laadusta. Minun näkemykseni on, että lapsen oikeus molempiin vanhempiin on senlaatuinen oikeus, joka tulee säilyttää aina siihen asti, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Tästä ja edellä mainitusta johtuen pitäisin perusteltuna, että täytäntöönpanolain 2 §:stä poistettaisiin viittaus 12 vuoden ikään, jolloin lasten huoltolaista samalla poistuisi yksi merkittävimmistä väärinkäytösten kohteena olevista säädöksistä.

ⁱhttps://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/12-15-v/12-15-vuotiaan-ajattelun-ja-moraalin-kehitys/

Voisit olla kiinnostunut myös näistä:

Suomessa 12-vuotias saa yksin päättää näkeekö hän vanhempaansa Tuomioistuimen päätös huoltoriidassa ja lapsen tapaamisoikeudessa: 4 vuorokautta kuukaudessa – aika jonka vietät erovanhempana lapsesi kanssa jatkossa Lapsen valvotun tapaamisen oikeuskäytäntö on villiä Älä anna lapsesi toisen vanhemman sinuun kohdistuvan vihan pilata elämääsi: käytännön vinkkejä tilanteen hallintaan