Lauantai 28.1.2017 klo 10:13 – Saara Malinen Huoltoriitojen yhteydessä puhutaan tasavertaisista vanhemmista, kun tarkoitetaan vanhempia, joilla ei ole heidän vanhemmuuttaan erityisesti heikentäviä seikkoja kuten esimerkiksi päihdeongelmaa, väkivaltataustaa, vakavia mielenterveysongelmia, vain muutama esimerkki mainitakseni. Aina tuomioistuimelle ei ole helppoa tehdä päätöstä tasavertaisten vanhempien välillä siitä, kumpi lopulta valitaan lähivanhemmaksi. Miten tuomari pystyy tekemään päätöksen lähivanhemmasta, jos selvästi ”parempaa” vanhempaa ei ole? Yksi merkittävistä päätöksentekokriteereistä on se, kumpi vanhempi pystyy tukemaan myös toisen vanhemman vanhemmuutta eli huolehtimaan tapaamisten toteutumisesta, yhteydenpidosta toiseen vanhempaan ja säilyttämään myönteisen käsityksen toisesta vanhemmasta. Lapselle on tärkeää, että kiintymyssuhde molempiin vanhempiin säilyy ja voi kehittyä mahdollisimman turvallisesti ja myönteisesti. Lähivanhemmuuden arviointiin vaikuttaa myös se, onko lapsen olosuhteet vakiintuneet toisen vanhemman luokse, esimerkiksi siten, että hän on asunut kyseisen vanhemman kanssa koko elämänsä tai lapsen asumisen siirtäminen merkitsisi lapselle esimerkiksi koulun vaihtamista. Vakiintuneiden olosuhteiden säilyttämisen taustalla on ajatus, että lapsen elämä pyritään pitämään vanhempien erillään asumisesta huolimatta mahdollisimman samanlaisena ja välttämään tarpeetonta rasitusta, mikä lapselle aiheutuisi, jos hänen asuinpaikka vaihtuisi. Muita lähivanhemmuuden arviointiin liittyviä seikkoja on mm. se, millainen on vanhempien ja lapsen välinen suhde ja miten vanhemmat pystyvät huolehtimaan lapsen arkielämästä ja kasvatuksesta. Sisarsuhteiden säilyttäminen katsotaan myös tärkeäksi. Nämä vain muutama esimerkki mainitakseni. Lapsi ei itse saa päättää sitä, kumman vanhemman luona hän on virallisesti kirjoilla. Kuitenkin käytännössä, mitä vanhemmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän on myös hänen omalla näkemyksellään merkitystä, erityisesti mikäli oma tahto on muodostunut ilman toisen vanhemman vaikutusta tai jopa manipulointia. Yleinen virhekäsitys on, että lapsi saisi itse päättää asumisestaan 12 vuotta täytettyään. Virallisesti vasta 18 vuotta täyttänyt saa päättää omasta asumisestaan, mutta käytännössä teini-ikäiset hyvin usein myös ”äänestävät jaloillaan”. Lähivanhemmuuden arviointi on siis erilaisten seikkojen puntarointia eikä kriteerien luettelo ole mitenkään tyhjentävä. Näin ollen ennakolta tuomioistuimen päätöksen arvuuttelu ei ole helppoa, sillä kokonaisarvion lopulta tekee yksi (tai kolme) tuomari(a) eikä päätöksentekoa ohjaa jyrkät ohjenuorat vaan lopulta päätös on tuomarin näkemys lapsen edusta. Tämä on myös yksi syy, miksi vanhempia kannustetaan sovintoon. Silloin vanhemmat itse saavat päättää ja räätälöidä sopimuksensa haluamakseen, eivätkä anna oman elämänsä yhtä tärkeimmistä tai jopa tärkeintä asiaa ventovieraan henkilön päätettäväksi.