Keskiviikko 19.8.2015 klo 13:10 – Helinä Häkkänen-Nyholm Osallistuin maanantaina 17.8.2015 Psykologiainstituutin järjestämään ”Valemuistojen riski terapiatyöskentelyssä ja oikeustoimessa” –seminaariin, jossa yhdysvaltalainen psykologisen muistitutkimuksen pioneeri, professori Elizabeth Loftus kertoi ihmisen muistin toiminnan haavoittuvuudesta. Professori Loftuksen viesti usean vuosikymmenen tieteellisen tutkimuksen jälkeen on muun muassa se, että ihmiselle voidaan luoda vääriä muistoja ja se, miten asioita kysytään ihmiseltä, vaikuttaa siihen, mitä hän asiasta muistaa ja kertoo. Seminaarissa ihmisen muistin toimintaa tarkasteltiin erityisesti suhteessa psykoterapeuttiseen työskentelyyn ja siellä esiin nouseviin muistikuviin lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin sitä, miten vääriä muistoja koskevaa tutkimustietoa voitaisiin soveltaa myös tilanteisiin, joissa lapsiin erityisesti huoltoriitojen yhteydessä on iskostettu vääriä muistoja. Käytännön työkokemukseni kautta minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö jotkut vanhemmat (uskoakseni tietoisesti) loisi lapselle valemuistoja toisen vanhemman pelottavuudesta tai vaarallisuudesta vaikuttaakseen näin esimerkiksi lapsen haluun tavata tätä vanhempaansa (jolloin päästään tilanteeseen, jossa lapsi ei halua tavata toista vanhempaansa, koska aivan aiheellisesti hänelle luodun väärän muiston johdosta pelkää tätä). Tarkastelun kohteena on myös se, miten lapsen mieleen luotu väärä muisto voitaisiin purkaa ja poistaa. Olen keskustellut aiheesta viime päivinä useiden psykoterapeuttista työtä tekevien henkilöiden kanssa, ja palaute oli pääosin se, että he kokivat tämän ilmiön edessä epätietoisuutta ja osittain toivottomuuttakin. Siksi olikin erityisen ilahduttavaa, että poikkeuksen tässä asiassa teki entinen opettajani, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti, psykoterapian kouluttaja ja mm. kansainvälisestikin laajalle levinneen Muksuoppi-menetelmän kehittänyt psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman, joka jakoi kanssani kokemuksiaan siitä, miten vanhemman lapselle luomia vääriä muistoja ja väitteitä voidaan menestyksellisesti psykoterapeuttisesti työstää.   Mistä puhutaan? Aluksi kuitenkin hieman käsitteen määrittelystä koska nähdäkseni psykoterapeuttisessa työssä on hyvin tärkeätä, millä käsitteillä asioita työstetään. Esimerkiksi lause ”sinulla on ongelma” on ihmisille yleensä huomattavasti raskaampi kantaa ja työstää kuin lause ”sinulla on haaste”. Tässä valossa on mielenkiintoista todeta, että professori Loftuksen käyttämä englanninkielinen käsitepari nyt käsiteltävään ilmiöön viitattaessa on ”false memory” ja jostain minulle tavoittamattomasta syystä se on suomen kielelle usein käännetty ”valemuistoksi”. Hämmentäväksi suomenkielisen ”valemuisto” -käsitteen tekee se, että hyvin usein väärän muiston omaava henkilö ei pidä muistoaan mitenkään valheellisena, vaan hyvinkin todellisena. Osuvampi käännös olisikin mielestäni ”virheellinen” tai ”väärä” muisto. Tämäkään ilmaisu ei ole ongelmaton koska myös tällöin käsitteeseen jää jollakin tavalla negatiivinen leima (”olenko minä ollut väärässä” tai ”onko minun käsitykseni ollut virheellinen”), ja näin ollen tartunkin Ben Furmanin ehdottamaan käsitteeseen ”mielikuvitusmuisto”. Tämän käsitteen käyttö tuntuisi luonnolliselta erityisesti lasten kanssa, koska lasten ajatusmaailmaan kuuluu vahvasti mielikuvitus ja heille mielikuvituksen ja tarinoiden käyttö on arkipäivää.   Ihminen voi uskoa melkein mitä vain Kuinka alttiita ihmiset sitten ovat uskomaan heille kerrottuja mielikuvituksellisia tarinoita siitä, mitä heille lapsuudessa on tapahtunut? Loftuksen eräässä tutkimuksessa aikuisille ihmisille kerrottiin, että he olisivat lapsena olleet Disneylandissa ja Pluto-hahmo olisi intensiivisesti nuollut heidän korvaansa ja se olisi ollut heille hyvin järkyttävää. Lähtökohtaisesti tällainen tapahtuma Disneylandissa kuulostaa hyvin epätodennäköiseltä. Myöhemmin osa tutkimukseen osallistuneista henkilöistä ryhtyi kuitenkin kertomaan omana kokemuksenaan tätä heille uskoteltua tarinaa, lisäten muistoon erilaisia elementtejä näistä epätodellisista tapahtumista. Toinen tutkimus osoitti, että kun ihmisille uskoteltiin, että he ovat kokeneet lapsena vakavan ruokamyrkytyksen tietystä ruoka-aineesta, ryhtyi osa heistä välttämään kyseistä ruoka-ainetta (ja joissakin tapauksessa voimaan pahoin syötyään kyseistä ruoka-ainetta). Väärän muiston iskostaminen ihmisen mieleen ei ole siis lainkaan vaikeata ja johtaa joissakin tapauksissa myös muutoksiin ihmisen käyttäytymisessä. Keskeinen kysymys huoltoriidan keskiössä olevan lapsen kannalta on se, voidaanko häneen iskostaa vääriä lapsuuden muistoja ja pyrkiä siten vaikuttamaan huoltoriidan lopputulokseen. Kysyin asiaa professori Loftukselta joka uskoi, että näin voidaan hyvinkin tehdä. Kävin asiaa koskevan keskustelun myös erään 13-vuotiaan nuoren kanssa. Halusin selvittää hänen näkemystään väärän muiston syntymisen aiheuttamasta mahdollisesta vaikutuksesta käyttäytymiseen. Keskustelumme eteni seuraavasti:   Minä: ”Jos toinen vanhempasi tai joku muu sukulainen kertoisi sinulle että sinun ollessa pieni, isäsi antoi sinulle piiskaa ja se sattui kamalasti, niin uskoisitko sen vaikka et itse muistaisi sellaista? Lapsi: ”Tottakai” Minä: ”Miten kokisit tällaisen tiedon saamisen vaikka sinulla ei olisi muistikuvaa asiasta?” Lapsi: ”Se olisi hämmentävää” Minä: ”Miten suhtautuisit isän tapaamisiin tämän tiedon saamisen jälkeen?” Lapsi: ”Se olisi hämmentävää” Minä: ”Herättäisikö tieto sinussa pelkoa isää kohtaan?” Lapsi: ”Joo, varmaan” Minä: ”Mitä sitten tapahtuisi jos joku kertoisi sinulle että tuo tieto olisikin väärä etkä oikeasti olisi kokenut tuollaista?” Lapsi: ”Se olisi taas hämmentävää” Minä: ”Miten suhtautuisit nyt isän tapaamisiin, pelkäisitkö edelleen?” Lapsi: ”Joo, ehkä…voisi olla hyvä että tapaamisessa olisi joku tuttu aluksi mukana, esim. isovanhempi”   Tämän lapsen mielestä tällainen tilanne olisi siis hämmentävä monella tavalla. Lapselle on luontaista luottaa vanhemman rehellisyyteen (korostammehan me aikuisetkin lapselle että ”aina pitää puhua totta”), josta johtuen uskoisin, että suurin osa lapsista uskoo vanhempansa heille kertomia asioita. Tähän viittaavat myös Loftuksen tutkimuslöydökset: mitä suurempi auktoriteettiasema väärän muiston kertojalla on, sitä todennäköisemmin tähän kertomukseen uskotaan. Hämmentäväksi haastattelemani lapsen mielessä tilanne muodostui myös siksi, että tietty uskomus vaikuttaa ilmeisesti aikuisten lailla lasten tunteisiin ja käyttäytymiseen (tässä esimerkkitapauksessa synnyttäen hypoteettisen isään kohdistuvan pelon tunteen, joka puolestaan johtaisi isän välttämiskäyttäytymiseen). Lapsen muutettua käyttäytymistään vanhemman hänelle välittämän väärän muiston vaikutuksesta, joutuu hän tahtomattaan uudestaan hämmennyksen valtaan, kun hänelle kerrotaankin, ettei vanhempaa olisikaan tarvinnut uskoa koska annettu tieto ei ollutkaan totta. Haastattelemani 13-vuotiaan ajatuksissa juuri tämä asia tuntui kaikkein hämmentävimmältä, koska sen myötä hän ajatteli joutuvansa pohtimaan väärän muiston hänelle kertoneen vanhemman luotettavuutta. Keskeinen kysymykseni seminaarissa ja sen jälkeen on ollut se, miten lapsen mieleen iskostettu väärä muisto, joka on jo johtanut muutoksiin käyttäytymisessä, voitaisiin turvallisesti purkaa ja poistaa lapsen mielestä. Osa konsultoimistani psykoterapeuteista ehdotti ratkaisuksi pitkäkestoista psykoterapiaa. Ben Furman ehdotti minulle paitsi ”mielikuvitusmuisto” –käsitteen käyttöä, niin myös sitä, että tällaisessa tilanteessa lapsi jollekin hänelle luonnollisen tukihenkilön kanssa osallistuisi psykoterapeutin (ja tilanteen salliessa myös sen vanhemman kanssa, jota mielikuvitusmuisto koskettaa) kanssa keskusteluun, jossa: a) autettaisiin lasta ymmärtämään että joskus ihmiset voivat luoda tällaisia mielikuvitusmuistoja, ja b) keskusteltaisiin yhdessä siitä, millaisia suojautumiskeinoja lapsi voisi oppia niitä tilanteita varten, jolloin vanhempi kertoo hänelle mielikuvitusmuistoja. Eli esimerkiksi opetettaisiin lapselle, että vanhemman kertoessa mielikuvitusmuistoa, hänellä olisi mahdollisuus ajatella tai sanoa esimerkiksi: ”Höpö höpö, toi on sinun mielikuvitusmuisto!” Kysyin luonnollisestikin mielipidettä tähän ratkaisuehdotukseen myös haastattelemaltani 13-vuotiaalta nuorelta. Sain vastauksen ”No se ei enää olis hämmentävää, vaan tosi fiksua!”   Kiitos Ben!