Perjantai 15.1.2015 klo 12:30 - Helinä Häkkänen-Nyholm Lakiin perustuvia ikärajoja on Suomessa monenlaisia. 15 vuotta on lapsen rikosoikeudellinen vastuuikäraja. Alle 16-vuotiaan kanssa harjoitettu seksi on lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Oppivelvollisuus jatkuu 15–17-vuotiaaksi asti. Ajokortin voi suorittaa 18-vuotiaana. Tupakoinnin ja alkoholin käytön alaikäraja on 18 vuotta. Suomessa 12-vuotias, vanhempien eron kokenut lapsi saa käytännössä itsenäisesti päättää, tapaako hän lainkaan toisaalla asuvaa vanhempaansa. Koska vanhemman tapaamisen avulla yleensä ylläpidetään kiintymyssuhdetta ja vanhempi voi näin myötävaikuttaa lapsen kehitykseen, tarkoittaa tämä käytännössä siis sitä, että kuudesluokkalainen lapsi saa päättää siitä, annetaanko tämän kiintymyssuhteen vaikuttaa hänen kehitykseensä. Laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 2§:n mukaisesti todetaan: ”Tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Tapaamissopimuksen täytäntöönpanoon ei kuitenkaan saa ryhtyä, jos 12-vuotias tai sitä nuorempi, mutta riittävän kehittynyt lapsi sitä vastustaa”. Ikärajaa alennettiin vuoden 1983 lakiuudistuksen yhteydessä; vuoden 1975 täytäntöönpanolaissa ikäraja oli vielä 15 vuotta. Tiedossani ei ole, millä perustein ikärajaa aikanaan laskettiin. Mitä lapsen kehitykseen erikoistuneet tahot sitten kertovat 12-vuotiaista? Väestöliitto varoittaa seksuaalisen väkivallan varalta, että ”8-12-vuotiaat ovat vielä täysin johdateltavia ja ympäripuhuttavissa”. Mannerheimin lastensuojeluliiton (MLL) mukaan ”12-14-vuotias varhaisnuori haluaisi itsenäistyä ja harjoitella vanhemmista irrottautumista”. Varsinaisessa nuoruudessa, 15–17-vuotiaana, edellä mainitun harjoittelun seurauksena ristiriidat suhteessa vanhempiin ovat kuulemma alkaneet helpottua ja konfliktit vähentyä. MLL:n mukaan ”Nuoren persoonallisuus alkaa selkiytyä, kun hän samaistuu omiin vanhempiinsa sekä ikätovereihin." Nämä toteamukset herättävät monia kysymyksiä suhteessa 12-vuotiaaseen, joka katkaisee välinsä vanhempaansa. Jos tämän ikäinen lapsi ei saa harjoitella vanhemmasta irtaantumista, jäävätkö ristiriidat ja konfliktit elämään hänen mielensä sopukoissa? Tapahtuuko MLL:n kuvaamaa samaistumista vanhempaan lainkaan, jos varhaisnuori on 12-vuotiaasta alkaen (tai sitä aikaisemmin) päättänyt olla tapaamatta toista vanhempaansa? Entä jos 12-vuotiaat lapset ovat pedofiilien osalta johdateltavissa ja ympäripuhuttavissa, niin ovatko he sitä myös sellaisen vanhemman osalta, joka ei halua tukea lapsen suhdetta kumpaankin vanhempaan? Edellä mainittujen tahojen ja yleisen kehityspsykologisen tietämyksen mukaan varhaisnuoruus on seksuaalisen kehityksen, fyysisen kehityksen, ajattelun, maailmankäsityksen ja moraalikehityksen kulta-aikaa, jolloin vanhemmilla on varhaisnuorelle erityisen paljon annettavaa. Vanhemman kannustus ja tuki tässä kehitysvaiheessa on ensisijaisen tärkeätä. Varhaisnuori tarvitsee vanhemmalta kohtaamista, kehuja, kiinnostuneisuutta, arvostusta, koskettamista, kasvattamista, kestämistä ja eläytymistä. Kuitenkin laki täytäntöönpanosta mahdollistaa sen, että jos isän / äidin luona ei ole kivaa, niin sieltä ei näihin tarpeisiin (joita nuori itse ei aina välttämättä tiedosta) tarvitse tukea tai tyydytystä hakea. Kyky päättää suhteestaan toiseen vanhempaan edellyttää nähdäksemme kykyä arvioida sitä, mitä hyöty- tai haittavaikutuksia asialla on pitkällä tähtäimellä minulle ja elämääni. Se edellyttää myös sitä, että kykenen kantamaan vastuun päätöksestä ja päätös on omani. Onko 12-vuotiaalla todella jo tällainen kyky arvioida eri näkökulmia ja kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä vailla vanhemman vaikuttamispyrkimyksiä? Onko niin, että 12-vuotiaan mielipide on vakaa ja pysyvä ja perustuu kokonaisvaltaiseen harkintaan, vai vaihteleeko se kulloisenkin tilanteen ja mielialan mukaan? Ajatellaan tilannetta, jossa 12-vuotiaalla on satunnainen konflikti vanhemman kanssa, ja hän päättää sen seurauksena olla tapaamatta tätä vanhempaa. Samanaikaisesti lapsen kanssa asuva vanhempi kertoo lapselle, ettei sinun tarvitse mennä tapaamaan vanhempaa jos et halua ja on ihan kiva jos voimme tehdä jotakin hauskaa ”meidän perheessä”. Edustaako tällaisessa tilanteessa asiasta päättäminen lapsen kypsää ja itsenäistä mielipidettä? 12 vuoden ikärajaa koskevaa säännöstä tapaamisoikeuden täytäntöönpanosta käytetään häikäilemättömästi hyväksi huoltoriidoissa. Lapselle kerrotaan, ettei hänen tarvitse enää mennä toisen vanhemman luokse, ja lasta voidaan aktiivisesti kannustaa tekemään tällainen päätös. Toisinaan lasta voidaan palkita siitä, että hän tekee tällaisen päätöksen. Kuka tällaisesta vaikuttamisesta ja päätöksestä sitten lopulta kantaa seuraukset lopun elämäänsä? 12-vuotias lapsi itse. Se sama lapsi, jolle me vanhemmat teemme välipalan jääkaappiin valmiiksi koulun jälkeen syötäväksi, jota me kuskaamme harrastuksiin, koska pelkäämme, ettei hän osaa yksin liikkua julkisilla kulkuneuvoilla, ja joka vielä saattaa pelätä pimeää. Käsittelemme aiheen juridista puolta lisää toisessa artikkelissa ns. "12 vuoden säännöstä", ehdottomasti suositeltavaa luettavaa: https://psyjuridica.com/lapsenhuoltolain-uudistaminen/

Voisit olla kiinnostunut myös näistä:

Vanhempien välinen kommunikaatio eron jälkeen lapsen silmin Mitä tarkoittaa lapsen huoltajuus ja mitä se ei tarkoita? Mitä tarkoittaa lähivanhemmuus ja mitä oikeuksia se ei kata? Tuomioistuimen päätos huoltoriidassa ja lapsen tapaamisoikeudessa: 4 vuorokautta kuukaudessa – aika jonka vietät erovanhempana lapsesi kanssa jatkossa