Maanantai 8.2.2016 klo 18:15 - Helinä Häkkänen-Nyholm Kävin hiljattain Oulussa Ensi- ja turvakotiliiton VARJO-tutkimus- ja kehittämishankkeen seminaarissa puhumassa aiheesta Vainon uhri vai vieraannuttaja? Esitelmän otsikko oli minulle hankkeen vetäjien toimesta annettu ja pohjautui heidän kokemuksiinsa siitä, että toisinaan huoltoriitojen yhteydessä vainon uhrit kuulevat olevansa vieraannuttajia, joiden tavoite olisi tuhota lasten suhde vainoojaksi väitettyyn vanhempaan. Mielestäni aihe oli mielenkiintoinen ja johti minut pohtimaan sitä, miten vieraannuttajat ja vainon uhrit mahdollisesti eroavat toisistaan. Molemmat käsitteet, sekä vainoaminen että vieraannuttaminen, ovat suhteellisen uusia suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Molemmat käsitteet voivat pohjata asianosaisten todellisiin kokemuksiin tai olla ns. ilmaan heitettyjä prosessiväitteitä, joiden avulla pyritään voittamaan juttu. Minkäänlaista tieteellistä tutkimustietoa siitä, miten vieraannuttajat tai vainon uhrit eroaisivat toisistaan, en löytänyt Suomesta ja maailmalta. Jouduin siis esitelmää rakentaessani pohjaamaan ajatukseni vain ja ainoastaan omaan kokemuspohjaiseen tietooni näistä kahdesta ilmiöstä ja niissä vaikuttavista ihmisistä. Toimistomme kautta kulkee vuosittain kymmeniä oikeustapauksia, joissa mielestäni on nähtävissä vakavaksi luokiteltavaa pyrkimystä vieraannuttaa lapsia toisesta vanhemmasta, ja olen viime vuosina tehnyt oikeudelle muutamia vanhemmuuden arviointeja tapauksissa, joissa on ollut mielestäni kyse vakavasta vieraannuttamisesta. Vieraannuttajavanhemman profiilini siis pohjautuu osaltani näihin kokemuksiin ja ulkomaiseen tieteelliseen tutkimustietoon tällaisista vanhemmista. Vainon uhreja on puolestaan ollut psykoterapia-asiakkainani ja vainoamistapauksia on myös hoidettu toimistomme lakiosastolla. Lisäksi vainon uhrin profiilia pohtiessani huomioin sen tieteellisen tutkimustiedon, jota ulkomailla vainon uhreista on julkaistu. Lähtökohtaisesti ymmärrän, että väite vainoamisen uhriksi joutumisesta ja vieraannuttamisesta voi huoltoriidan yhteydessä esiintyä samanaikaisesti riidan vastakkaisilla osapuolilla. Tyypillisesti vainon uhri kokee pyrkivänsä suojelemaan lastaan väkivaltaiseksi, arvaamattomaksi ja impulsiiviseksi kokemaltaan ex-puolisolta, joka kypsän vanhemman sijasta muistuttaa hänen mielessään enemmän vainoajaa. Vieraannuttamisväitteen esittänyt vanhempi puolestaan ei koe tehneensä mitään väärää vaikka olisi ilmestynyt toistuvasti ex-puolisonsa pihapiiriin, pommittaisi tätä tekstiviesteillä ja suutuspäissään uhkailisi häntä, koska hän kokee, että on tehnyt tämän kaiken lapseen kohdistuvan ikävän motivoimana. On siis täysin mahdollista, että kumpikin ilmiö on yksittäistapauksessa läsnä, joskaan kovin yleistä en usko sen olevan. Luennon keskeisen kysymyksen ”miten erottaa vieraannuttaja ja vainon uhri?” osalta on mielestäni lähdettävä liikkeelle siitä, että vieraannuttaminen ei käsitteenä lähtökohtaisesti sovellu tilanteisiin, joissa väitetyn vieraannuttamisen kohteena olevan vanhemman ja lapsen suhde ei ole aikaisemmin ollut ns. normaali ja joissa tällä vanhemmalla voidaan osoittaa olevan perusteltuja haitallisia vaikutuksia lapselle. Näin ollen käsite ei sovellu käytettäväksi tapauksissa, joissa voidaan näyttää toteen se, että toinen vanhempi on eri tavoin vainonnut entistä perhettään ja myös lapset ovat altistuneet tälle pelkoa herättävälle käyttäytymiselle. Tällöin vainon uhrin asemassa olevan vanhemman vieraannuttamiseksi väitetty käyttäytyminen (silloin kun kyse on lasten ja vanhemman kontaktin rajoittamisesta) tulisi nähdä lasta suojelemaan pyrkiväksi käyttäytymiseksi eikä vieraannuttamiseksi. Vainon uhrin ja vieraannuttajan profiilin luominen tapahtuu tarkastelemalla näiden kahden ilmenemismuodon eroja ja yhtäläisyyksiä käyttäytymisessä, asenteissa, oikeudellisissa vaatimuksissa, mahdollisessa psyykkisessä oirehdinnassa ja persoonallisuudessa. Käyttäytymisen ja vaikutelmanluonnin osalta lasta toisesta vanhemmasta vieraannuttamaan pyrkivä vanhempi käyttää yleensä hyvin monenlaisia keinoja pyrkiessään tavoitteeseensa. Hän aktiivisesti mustamaalaa ja mitätöi toista vanhempaa, ei anna tälle lasta koskevaa informaatiota, toimii lapsen kanssa ikään kuin symbioosissa, manipuloi lasta monin eri tavoin ja rajaa yhteydenpitoa. Kokemukseni mukaan vainon uhri on vanhempana pelontunteensa varassa toimiva, mutta hänellä ei ole tarvetta sellaiseen mustamaalaamis- ja mitätöimiskampanjaan kuin mihin vieraannuttaja yleensä syyllistyy. Toiseen vanhempaan kohdistuvat asenteet voivat näissä tapauksissa erota jyrkästi. Kun vieraannuttajalta esimerkiksi kysytään toisen vanhemman arvosta lapselle, ei hän välttämättä osaa lainkaan vastata kysymykseen, kun taas todellinen vainon uhri voi hyvinkin olla siihen kykenevä. Myös oikeudelliset vaatimukset eroavat yleensä siten, että vieraannuttaja ei ääritapauksissa halua lainkaan tapaamisia lapselle ja vanhemmalle kun taas todellinen vainon uhri voi hyvinkin olla halukas siihen, että vanhempi ja lapsi tapaavat toisiaan esimerkiksi tuetusti tai valvotusti. Vainon uhrien arjessa havaittava käyttäytyminen on yleensä pelon sanelemaa. He vaihtavat päivittäisiä kulkureittejään, muuttavat puhelinnumeronsa salaiseksi, hankkivat kotiinsa turvalaitteita, hakevat turvakieltoa ja vaihtavat asuinpaikkaa pyrkiessään välttämään ex-puolisonsa vainoamiselle altistumista. Vieraannuttajien käyttäytyminen toista vanhempaa kohtaan on puolestaan usein hyvinkin hyökkäävää, provosoivaa ja joskus aggressiivistakin, mikä ilmenee selvimmin tekstiviesteissä, sähköposteissa ja lasten vaihdon yhteydessä olevissa tapaamisissa. Todellinen vainon uhri tuskin uskaltaisi peloltaan toimia näin suhteessa vainoajaan. Vainon uhreista yli puolelle kehittyy vainoamisen seurauksena merkittäviä traumaperäisen stressihäiriön oireita. Hyvin yleisiä oireita ovat myös univaikeudet, ruokahaluttomuus, epäluottamus, epäluuloisuus, hermostuneisuus ja masennus. Tällaisia psyykkisiä oireita ei tiettävästi esiinny vieraannuttajavanhemmilla, joskaan se ei estä heitä tarvittaessa teeskentelemästä niitä. Kuitenkin oireista tarkemmin kysyttäessä heidän antamansa kuvaukset eivät yleensä ole yhtäpitäviä traumaperäisen stressihäiriön todellisten oireiden ja niiden ilmenemismuotojen kanssa. He saattavat esimerkiksi kertoa psyykkisten oireiden ilmenevän vain silloin kun toinen vanhempi on läsnä. Vieraannuttajien persoonallisuutta ja käyttäytymistä luonnehtii vakavimmissa tapauksissa itsekkyys, empatiakyvyttömyys ja hyökkäävyys. Vainon uhrien persoonallisuus on kokemukseni mukaan määriteltävissä ennemminkin hyvin herkäksi, epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Kun näitä kahta ihmisryhmää tarkastelee edellä kuvatuista lähtökohdista käsin, piirtyy heistä hyvin erilainen kuva. Kummankin käyttäytymistä ja olemusta kuvaamalla syntyisi kaksi hyvin erilaista elokuvaa. Tässä heitä käsiteltiin ns. ääritapauksia esimerkkeinä käyttäen. Toki on olemassa lievempää vieraannuttamista ja lievempää oirehtimista vainon uhreilla mutta näiden ääriesimerkkien kautta toivon voivani valaista sitä, kuinka erilaisista ilmiöistä on lopulta nähdäkseni kyse.

Voisit olla kiinnostunut myös näistä:

Mitä lapsen vieraannuttaminen on? Miten vanhemmastaan vieraannutetut lapset ja aidosti vanhempansa kaltoinkohtelemat lapset eroavat käytökseltään? “Isänpäivä on vuoden kamalin päivä” – Riistetyn isyyden vaiettu trauma Kahtalaisen menetyksen kokemus jäädyttää vieraannutetun vanhemman suruprosessin