Perjantai 7.4.2017 klo 14:20 - Helinä Häkkänen-Nyholm & Jan-Olof Nyholm Kuvittele, että olet oikeudenkäynnissä osallisena, istunto on alkamassa ja tuomari tiedustelee sinulta heti aluksi halukkuuttasi osallistua tuomioistuinsovitteluun. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että naapurisi on naapuririidan seurauksena aiheuttanut autollesi vahinkoa, asiakkaasi on jättänyt laskunsa maksamatta, asuntokauppasi on riitautettu, perintö-oikeuttasi on mielestäsi loukattu tai sinulla on ex-puolisosi kanssa riitaa, koska hän ei anna yhteisten lastenne tavata sinua. Tuomioistuinsovittelu on suomalaisessa oikeusjärjestelmässä päivän sana, koska menetelmänä siinä on monta hyvää puolta. Sovittelu on inhimillistä. Sovittelussa molemmat voittavat. Sovinnon myötä asiasta pääsee eroon. Parempi laiha sopu kuin iso riita. Näitä sovittelumantroja käytetään paljon ja monesti niitä kuulee myös tuomioistuimessa. Todellisuus on kuitenkin joskus toinen. Aina sovittelu ei toimi ja joskus on kohtuutonta olettaa, että toinen osapuoli edes lähtökohtaisesti saati aidosti suhtautuisi siihen myönteisesti. Muutama vuosi sitten Turveteollisuusyritys Vapo Oy totesi, että kiistoja turpeen energiakäytöstä on turha sovitella, koska tuomioistuinsovittelu ei niissä toimi. Toimistossamme käynnissä oleva tutkimus avioeron seurauksena lapseensa yhteyden menettäneistä vanhemmista osoittaa, että vain kaksi vanhempaa 54:stä tuomioistuinsovittelua kokeilleesta, tutkimukseemme osallistuneesta vanhemmasta, koki tuomioistuinsovittelun huoltoriidan yhteydessä hyväksi. Kummassakin tapauksessa sovittelun mahdottomuus tai vaikeus perustui usein osapuolten vastakkaisiin arvoihin ja syvään epäluottamukseen. Tuomioistuinsovittelun käyttö on viime vuosina merkittävästi lisääntynyt. Sovitteluun mennään tuomioistuimissa käsiteltävissä riita-asioissa tänä päivänä usein melkeinpä automaattisesti osapuolten toimesta yleensä siksi, että haluttomuuden sovitteluun uskotaan ilmentävän riidanhaluisuutta ja luovan kielteisen mielikuvan tuomarille. Ennen sovitteluun ryhtymistä tulisi kuitenkin rauhassa pohtia sitä, mikä voisi olla sellainen lopputulos, johon kaikki voisivat suostua ja onko riita-asiassa kantaja lainkaan halukas tulemaan vastaan vaatimuksissaan. Jos kyse on esimerkiksi omaisuudelle aiheutuneesta vahingosta tai vailla järkevää perustetta jääneestä maksusaatavasta, on vaikea nähdä miksi kantajan pitäisi ”sovittelun hengessä” tinkiä vaatimuksistaan ja vieläpä maksaa itselleen asiasta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Sovitteluistunnossa itsessään ajatuksena on, että riidan osapuolet keskustelevat tuomarin välityksellä keskenään, samoin kuin yksilöllisesti tuomarin kanssa. Tämä antaa kummallekin mahdollisuuden perustella sitä, miksi tuomioistuimessa ollaan ja vedota sääliin ja sympatiaan, joka kiistämättä on tehokas sosiaalisen vaikuttamisen keino. Tilanteessa vaikuttavat monet sosiaalipsykologiset elementit, joista keskeisimpänä ovat yksilön kokema sosiaalinen paine ja sopeutumishalu. Jo 1950-luvulla sosiaalipsykologiassa osoitettiin Solomon Aschin tekemien kokeiden avulla, että huomattava osa ihmisistä luopuu sosiaalisen paineen alla omasta arviostaan ja taipuu ryhmän mielipiteisiin ja arvioihin. Tuomioistuinsovittelussa tätä konformisuuden ilmiötä eli yksilön mukautumista enemmistön mielipiteeseen, arvoihin tai käyttäytymiseen käytetään hyväksi. Jos riita-asiassa kantaja kokee tuomarin ajavan sovintoa ja vastaajan pyrkivän vähemmän haitan motivoimana sovintoon, ei ole kovin yllättävää, että hän saattaa kokea sosiaalista painetta ja taipua sovintoon. Jälkikäteen tällainen ratkaisu voi kaduttaa. Riita-asioiden sovittelun yhteydessä on perusteltua myös kysyä, milloin on oikeutettua haluta riita-asialleen tuomioistuimen ratkaisu. Tuomioistuimen tehtävänä on auktoritatiivisesti ja puolueettomasti ratkaista oikeudellisia konflikteja soveltamalla voimassa olevaa lainsäädäntöä. Moni kokee, että tuomioistuimen tehtävänä käytännössä on puolustaa niitä, joiden oikeuksia on rikottu. Toteutuuko tällainen puolustaminen sillä, että asiaa sovitellaan? Me olemme kasvaneet siihen ajatukseen ja käytäntöön, että sääntöjen, normien ja lakien rikkomisella on seuraamuksensa. Kouluissa lunttaamisesta tai luvatta koulun alueelta poistumisesta seuraa rangaistuksena jälki-istuntoa. Urheilussa sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus. Työelämässä töiden laiminlyönnistä seuraa huomautus tai varoitus. Tähän maailmaan peilaten on vaikea ajatella, että esimerkiksi jääkiekon SM-liigassa taklauksesta seuraisikin rangaistuksen sijasta määräämättömän pituinen ”sovittelutuokio” jäällä. Tällöin taklaaja voisi selittää käyttäytymistään ”se oli vahinko”, ”en mä tarkoittanut” -tyyppisillä selityksillä ja taklatun tulisi sovittelun hengessä tätä ymmärtää. Sovittelussa ei pyritä lain mukaiseen ratkaisuun, vaan ratkaisuun, joka tyydyttää osapuolten tarpeet ja intressit. Erilaisissa sovittelujärjestelmissä noin 60-80 prosentissa tapauksia päästään sovintoon. Sovittelua markkinoidaan muun muassa ”joustavana ja nopeana” riidanratkaisutapana. Se on sitä silloin, kun se johtaa sovintoon. Niissä tapauksissa joissa ei päästä sovintoon, se aiheuttaa riidan pitkittymisen yleensä muutamalla kuukaudella. Sovittelua markkinoidaan myös ”edullisempana” kuin oikeudenkäyntiä. Sitä se on silloin, jos esimerkiksi kantaja häviäisi juttunsa. Jos hän voittaisi jutun ja hävinnyt osapuoli velvoitettaisiin maksamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa, olisi tuomioistuinsovittelu tullut kalliimmaksi, koska kantajan olisi pitänyt vastata omista oikeudenkäyntikuluistaan. Sovittelulla haetaan kaikille osapuolille vähemmän haitallisia ratkaisuja tai mahdollisuuksia lieventää haittoja. Ajatuksena tämä on kaunis ja tavoiteltava, mutta se perustuu usein oletukseen siitä, että sovittelun myötä asia saadaan päätökseen ja kumpikin osapuoli kokee ns. voittaneensa. Tämä ei välttämättä aina vastaa todellisuutta. Monissa tapauksissa, joissa tuloksettoman sovittelun sijasta olisi edetty asian pääkäsittelyyn, asia olisi saatu nopeammin päätökseen. On tärkeätä myös muistaa, että sovintoratkaisukin voi johtaa kokemukseen sosiaalisen paineen alla häviämisestä ja tunteeseen, ettei tuomioistuin loppujen lopuksi lainkaan arvioinut sitä, mikä olisi oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, eikä oikeutta näin ollen lainkaan jaettu.